Jotta tätä tarinaa voisi ymmärtää, kerron ensin vähän taustaa. Olen syntyperäinen suomalainen, mutta perheeni muutti Turusta Israeliin ollessani kolmevuotias. Asuimme ensin vuoden suomalaisessa kylässä Jerusalemin lähellä, mistä muutimme Pohjois-Israeliin kibbutsiin nimeltä Merom Golan. Kibbutsi on erilainen kuin tavallinen kylä, koska siellä valitsee kommunistinen aate: Kaikki kibbutsin jäsenet tekevät töitä kibbutsille ja siitä hyvästä he saavat asunnon, ruokaa, huonekaluja, vaatteita, koulutusta jne. kibbutsilta. Lapsena kokoonnuimme joka vuosi kibbutsin vaatehuoneeseen, jossa jokainen meistä lapsista sai valita itselleen tietyn määrän vaatteita. Myös kahdet kenkäparit ja yhdet sandaalit saimme joka vuosi. Kaikki söivät yhdessä kibbutsin ruokasalissa, jossa ruoka oli tietenkin ilmainen kibbutsin jäsenille. Myöhemmin, teini-ikäisenä, teimme myös töitä kibbutsille yhden päivän viikossa koulun tilalla.
Ollessani lapsi kibbutsi oli siis kommunistiseen aatteeseen perustuva kylä: tasavertaisuus kaikessa ja toveruus kaikkien välillä. Kukaan ei kysynyt, paljonko töitä olet tehnyt, vaan jokainen teki mitä osasi tai pystyi ja yhteisö eli kibbutsi huolehti kaikista jäsenistä tasavertaisesti. Lapsille tämä olisi ollut kuin paratiisi, jos emme ottaisi huomioon kibbutsin varjopuolia.
Jouduimme nimittäin asumaan ja nukkumaan lapsena lastentarhoissa ilman vanhempianne. Tämä oli todella vaikeaa monille meille henkisesti ja emotionaalisesti. Nukuimme siis lastentarhoissa, ja joka ilta pääsimme vanhempiemme kotiin muutamaksi tunniksi. Iltamyöhään vanhempamme veivät meidät takaisin lastentarhaan, jossa nukuttivat meidät. Sen jälkeen jäimme yksin yön ajaksi. Vain miesvartija kävi silloin tällöin tarkistamassa, ovatko lapset nukkumassa ja onko kaikki on ok. Jouduimme lapsena siis kasvattamaan toinen toisiamme ja ratkaisemaan ongelmamme keskenämme. Meistä tuli itsenäisiä mutta, kuten hepreaksi sanotaan, ”naarmuuntuneita” lapsia.
Itse jouduin kibbutsin lastentarhaan neljävuotiaana, jolloin en vielä osannut heprean kieltä. Muistan, miten ensimmäisenä iltana jouduin tappeluun yhden Israelilaisen pojan kanssa, minkä jälkeen useita lapsia kävi kimppuuni. Todennäköisesti koko tappelu johtui väärinymmärryksestä – en vaan tajunnut, mitä he sanoivat. Ja ehkä muut lapset vain yrittivät pitää meidät riitapukarit erillään, kunnes rauhoitumme. Minusta kuitenkin tuntui, että ensin yksi lapsi kävi kimppuuni ja sen jälkeen loputkin. Ensimmäinen yö ilman äitiä.. ☹
Samoihin aikoihin syntyi myös pikkuveljeni, ja koska hän oli vauva, hän pääsi nukkumaan vanhempieni luokse kotiin, mutta minä en. Tämä oli minusta todella epäreilua ja tuntui aina, että tein jotain väärin ja siksi minua rangaistiin ja passitettiin pois kotoa. Vasta monta vuotta myöhemmin ymmärsin, että vanhempani olivat vain epävarmoja eivätkä uskaltaneet sanoa kibbutsin johtajille, että heidän lapsensa tarvitsevat ensin aikaa oppia kieltä, ja vasta sen jälkeen, kun ovat sopeutuneet Israeliin, heidät voi laittaa lastentarhaan. Nykyään lapset eivät enää nuku yhdessä lastentarhoissa meidän kibbutsilla, vaan vanhempiensa luona kunnes täyttävät 16, jolloin he siirtyvät nuorisotaloon ja saavat omat asunnot. Vaikka nukkuminen lastentarhassa oli aluksi vaikeaa, sillä oli myös positiivinen puoli: pääsin hetkeksi pakoon isän väkivaltaa ja nöyryyttämistä. Tästä kerron lisää myöhemmin.
Kun olimme kuusivuotiaita, muutimme kibbutsin kouluun, missä jatkoimme kasvamistamme. Asuimme nyt yhdessä luokassa ja meillä oli kaksi hoitajaa ja yksi opettaja, joka opetti meille kaiken, mitä lapset oppivat peruskoulussa. Nukuimme luokkarakennuksessa ja jokaisella kolmella lapsella oli yhteinen huone. Huoneessa jokaisella lapsella oli sänky, yölamppu ja pieni lokero omille esineille. Silloin löysin lukemisen ja kibbutsin lasten kirjaston, ja aika usein jäin luokkaan lukemaan kirjoja, kun pelkäsin mennä kotiin. Luokkarakennuksessamme oli ruokasali, keittiö, vaatehuone (kaikkien lasten vaatteille), kaksi vessaa, kaksi suihkua ja pieni piha, jolla voi pelata koripalloa. Siellä pelattiin joka päivä, koulutuntien tauoilla.
Koska kibbutsi sijaitsi kymmenen kilometriä Syyrian rajalta, jokaisessa rakennuksessa oli myös oma pommisuoja, jossa myös leikittiin silloin tällöin. Myöhemmin jopa perustimme diskon luokan pommisuojaan. Ensimmäisinä vuosina kibbutsissa (1972-73) Israelin ja Syyrian välit olivat todella huonot, ja vuonna 1973 Yom kippur -sodassa koko kibbutsin siviiliväestö joutui evakkoon Israelin keskiosaan toiseen kibbutsiin. Omaan kibbutsiin jäivät vain miehet ja Israelin armeijan yksiköt suojaamaan sitä. Sodan jälkeen palasimme kibbutsiin ja elämää jatkui rauhallisena. Siitä lähtien Syyrian raja pysyi rauhallisena.
Mutta palataan tarinaan. Kun olin noin 11-vuotias, kibbutsiin muutti uusi perhe kaupungilta ja yksi sen lapsista, nimeltä Lior S, tuli meidän luokkaan. Hän oli meitä vuoden vanhempi ja joutui tulemaan meidän luokkaan, koska hänen ikäryhmässään ei ollut riittävästi lapsia. Tässä vaiheessa minulle tuli muistikatko enkä pitkään aikaan muistanut, mitä tapahtui sinä vuonna, kun tämä vieras lapsi tuli luokkaan. Continue reading Tarina raiskauksesta →
